Katson pientä tytärtäni, joka juoksee ympäri leikkikenttää ja huutaa joka välissä "Kato äiti, äiti mä meen tänne, äiti kato!"
Katson ja hymyilen, mutta samalla sisäisesti itken. Itken sitä, mitä kaikkea pahaa tuolle äidin rakkaimmalle aarteelle on sattunut viiden vuoden aikana. Ja sitä miten rankkoja nämä vuodet ovat olleet minulle ja hänelle.
Tyttärelläni todettiin jo parin vuoden ikäisenä puheenviivästyminen. Ajattelin silloin ettei se ole iso asia. Monet lapsethan käyvät nykypäivänä puheterapiassa. Tyttäreni oli erilainen. Hän sai raivokohtauksia, suuttui, paiskoi tavaroita ja jopa puri.
Ai miksikö?
Syy tähän oli, ettei häntä ymmärretty.
Päiväkodissa hoitajat väheksyivät tätä pientä tyttöä, joka ei osannut puhua lauseita vaikka ikää oli jo 3-vuotta. Ilkkuivat äidille ettei hän osaa mitään tehdä oikein, kun tyttö ei ollut jumppatunnilla osannut heittää hernepussia sankoon niin kuin muut, jopa nuoremmat lapset.
Sählyn pelaamisesta ei tullut mitään, tyttö käänsi sählymailan toisinpäin ja teki siitä keppihevosen. Tämä ei ollut hyväksyttävää ja taas äiti sai vihat niskaan.
Tämä äiti, joka opiskeli ammattia, hoiti lasta ja kotia yksin ja seurusteli vielä pahoinpitelijän kanssa (joka heitteli seinille lähes päivittäin) ja jaksoi silti ottaa nämä vihapuheet harteilleen ja syytti itseään kaikesta...
..Minun syyni, en osaa, en ole hyvä äiti..
Oli paha olla pitkän aikaa. Mitään ei tapahtunut, mikään ei mennyt parempaan suuntaan. Ero tuli poikaystävästä ja se toi vähän valoa elämään.
...Yksi murhe vähemmän...
Kaikki nämä pahat muistot vilistävät mielessä vaikka niistä on jo aikaa. Sitten havahdun taas tyttäreni huutoon "ÄITII!" ja ajatukset hälvenee, mutta vain hetkeksi koska tiedän että lisää on tulossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti